Insinöörejä kehitysmaihin

Hesari on uutisoinut viime kuukausina ahkerasti maailman ruoka-avun tulevaisuudesta. Uutisista opin, että YK:n ruoka-apu on lahjoitusten varassa ja että ruuan hinnan nousun johdosta Maailman elintarvikeohjelma tarvitsee lisärahoitusta.

Keskustelut aiheesta johtavat nälänhädän kautta väestönkasvuun ja siitä ilmastonmuutokseen. Jotkut ehdottavat ratkaisuksi GM-kasveja viljelyyn ja hormonien ja antibioottien käyttöä karjan kasvatuksessa. Naivisti ihmettelen, miksi tuotantoa yhä täytyy tehostaa, vaikka ruokaa tuotetaan jo nyt tuplasti yli tarpeen?

Elina Hirvosen dokumentissa, jota en ilman tv-vastaanotinta päässyt näkemään, kerrottiin Pohjois-Afrikasta aavikoitumista Espanjaan paenneista siirtotyöläisistä, jotka kasvattavat nyt meille tomaatteja ilman ihmisoikeuksia. Koska heillä ei ole ruokaa kotimaassaan, he tulevat ja tuottavat ruokaa minulle, jolla on ruokaa jo liikaakin? Täh?

Eikö resurssit tulisi kohdistaa pikemminkin ruuan oikeudenmukaiseen jakamiseen? Poliittisten päätöksien jälkeen kyse on vain käytännön ratkaisuista. Pakkausteknologian kurssilla opin, että YK:n arvion mukaan jopa puolet kehitysmaissa tuotetusta ruuasta tuhoutuu puutteellisen paakkaamisen ja varastoinnin vuoksi. Ehdotan siis että kehitysmaatutkijoiden, globaalien järjestöjen ja poliitikkojen lisäksi kehitysmaihin lähetettäisiin insinöörejä. Insinööri kyllä osaa hyödyntää resurssit, suunnitella ja rakentaa systeemit.

Uskon, että paikallinen ruuantuotanto ja -kulutus antaa elämän edellytyksiä monella tavalla; se tuo ravintoa ja tukee turvallisuutta ja kulttuuriakin. En nää järkevänä, että ruuantuotanto keskittyisi vain tietyille alueille, vaikka se olisikin jopa ympäristöystävällisintä. Maailmanjärjestyksen vuoksi on viisaampaa, että kaikilla alueilla ja ihmisyhteisöillä on edellytykset osittaiseen omavaraisuuteen, kehitystä luovaa vaihtotaloutta unohtamatta.