Toinen hätkähdyttävä ajatus on tajuta, että perheviljelmäpohjainen maatalous yhdistettynä ns. tehotuotantoon on maailman mittakaavassa aika harvinaista. Suomessa meillä vielä on tämä perinteinen perheomisteisuus vallalla.
Elintarvikkeiden hinnanmuodostuksen riippuvaisuus globaaleista riskeistä ohjaa myös meikäläistä maataloutta suojautumaan esimerkiksi rehun hinnan muutoksilta erilaisilla liiketaloudellisilla instrumenteilla. Muutenkin tuotantoyksiköiden kasvu ohjaa siirtämään tilat osakeyhtiöperustaiseen omistusmalliin.
Suomalaista maataloutta tuetaan tuotantotuilla, ympäristötuilla, epäsuotuisten alueiden tuilla. Tästä huolimatta kustannuspaine alkutuotannossa on kova. Jatkojalostajat kilpailevat jo suoraan kansainvälisillä markkinoilla ja määrittävät tuottajalle maksettavaa hintatasoa sen mukaisesti. Nämä tekijät pakottavat tuottajat keskittymään täysin tämän hetkisen liiketoiminnan kehittämiseen ylisukupolvisen maaseutuelämän varjelun sijasta.
On todettu, että verovaroin halutaan tukea huoltovarmuutta, maaseudun monimuotoisuutta ja elävänä pitämistä, mutta entä maaseutukulttuuri ja ennen kaikkea maaseudulla elämisen taidot? Yhä harvempi lapsi pääsee kesällä maaseudulle mummolaan ja vielä harvempi kasvaa maatilalla. Kuinka taidot nyt siirtyvät sukupolvelta toiselle?
Suomessa toivotaan tuki-ilmaston säilyvän suotuisana jatkossakin. Maatilat jatkavat tasapainoiluaan entisen talonpoikaisen elämäntavan ja nykyisen liiketoimintamuotoisen maatalouden välimaastossa. Tehokkaasti toimiva isokin tila voi toki olla hyvä eläinten hyvinvoinnille, ehkä jätteetkin pystytään tulevaisuudessa hyödyntämään paremmin. Mutta miten jaksaa isäntäväki? Entä säilyykö maayhteys? Ja uusien sukupolvien yhteys ruuan alkuperään?
