Mitä on sosiaalisesti kestävä ruokajärjestelmä?

Ruokaketjun ympäristövaikutuksia ymmärretään koko ajan enemmän ja enemmän. Tuotteille tehdään elinkaariarvioita, lasketaan hiilijalanjälkiä, pian jo vesi- ja ravinnejalanjälkiäkin. Myös kokonaisympäristövaikutuksia hahmotetaan jo paremmin.

Taloudellinen vastuu elintarvikeketjussa on saanut paljon huomiota osakseen. Hintojen avaamista huudetaan, mutta avoinkaan hinnoittelu ei korjaa sitä tosiasiaa, että kaupan neuvotteluvoima tuotantoketjua kohden on painava. Huonoja hintoja kompensoidaan sitten maataloustuilla historiallisin perustein.

Sosiaalinen vastuu ruokajärjestelmässä on kartoittamattominta maastoa. Eläinten oikeuksista jopa kohutaan, mutta ihmisoikeudet liitettynä ruuantuotantoon tuntuvat häipyvän taka-alalle. Tietysti toivoisi, että kotimaan ruuantuottajilla ja teollisuuden äideilläkin riittäisi jaksamista tehdä ruokaa meille suomalaisille. Kuitenkin olemme myös riippuvaisia tuontiruuasta ja vaikka sen syömistä vähentäisimmekin, silti vastuussa siitä väestä, joka sitä meille kyseenalaisissakin olosuhteissa tuottaa.

On todettu, että GMO-viljely voi aiheuttaa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja toisaalta taas, että luomuviljely ei ruokkisi koko nälkää näkevää kansaa. Kuitenkin kyse on pitkälti ruuan epätasaisesta jakautumisesta ja saatavan sadon puutteellisista käsittely- ja säilytysmenetelmistä. Globaalissa mittakaavassa ruokahaasteeseen voi ratkaisuja etsiä monelta suunnalta.

Suomalaisten osalta haasteita on siis ainakin kahden tasoisia: Tuontiruuan sosiaalinen kestävyys ja toisaalta se, miten ruoka täällä kotimaassa jaettaisiin oikeudenmukaisesti. Ruoka maksaa Suomessa nyt alle sen tuotantokustannusten, mutta silti on vähävaraisia perheitä, joilla sekä taitotaso että kustannukset tulevat vastaan ruuanhankinnoissa. Esimerkiksi martat tekevät näiden apua tarvitsevien perheiden parissa arvokasta neuvontatyötä.

Ruokajärjestelmän sosiaalista kestävyyttä avaavat myös kumppanuusmaatalouden periaatteella toimivat tilat ja ruokapiirit. Tällaisten yhteisöllisten ruoantuotantomallien vaikutuspiiriin ei kuitenkaan valtaosa kansasta yllä. Miten Suomi kansakuntana kantaisi kokonaisuudessaan vastuuta ihmiseltä ihmisille tapahtuvasta ruuantuotannosta?

Tiedämme, että oma maataloutemme on osin ympäristölle kallista, mutta ainakin hoidamme itse jätteemme ja maaperämme. Miten siirräämme yhteisöllisen ruoantuottamisen ja kuluttamisen tavat myös seuraaville sukupolville? Kuinka Suomi pystyisi olemaan edelläkävijä inhimillisemmässä ruokajärjestelmässä?

Syömisen kipupiste

En voi väittää että monikaan kesällä grillatessaan tai nyt ilmojen kääntyessä alkusyksyyn taas uunissa ruokaansa valmistessaan miettisi sitä onko eläin kärsinyt kun tätä lihaa on tuotettu tai kuinka paljon palkkaa ulkomaisille marjankerääjille on maksettu. Nämä asiat vain oletetaan olevan hoidossa. En itsekään tunne mitään möykkyä sisälläni kotimaista ruokaa syödessäni. Selkeimmät pienet pistot omatunnossa saattaa tulla vaikka tonnikalan kohdalla. Sekin menee usein niin, että ei pitäisi ottaa tätä tarjolla olevaa salaattia, tiedän, mutta otan kuitenkin, en jaksa nipottaa nyt..

Sen sijaan, silloin kun ajattelen omaa terveyttäni - painoani, yleistä jaksamistani ja hyvinvointia, jätän herkemmin lautaselta pois jotakin mikä tuntuu ettei edistä asiaa. Oma terveys on vaan niin paljon lähempänä omaa napaa. Teen erilaisia kokeiluja itselleni sopivimman ruokavalion löytämiseksi. Tietenkään tässäkään en ole säännönmukainen. Toisina päivinä tai toisina ajankohtina päivistä sallin itselleni enemmän. Lisäksi sosiaalisissa tilanteissa jotenkin haluan olla kaikkiruokainen, vaikka monet nykyään mainostavatkin erityisruokavalioitaan.

En siis tiedä tulisiko kuluttajan kantaa huolta broilerien hyvinvoinnista. Asia on ristiriitainen. Broilerit kasvavat nopeasti ja tuottavat proteiinia näin ympäristöystävällisemmin. Niitä ei lääkitä Suomessa ennaltaehkäisevästi, mutta ne saattavat kärsiä nivelongelmista. Jos haluaisin maksaa ulkona tepastelevan kanan lihasta, joutuisin ensinnäkin kasvattamaan kanan itse ja myös jalostamaan sen lihan. Elämäntapani olisi silloin ratkaisevasti erilainen.

Ehkä elämäntapani joka tapauksessa on vähittäin muuttumassa. Lihansyönti voi vähetä ihan siitä syystä, että se on niin arvokasta, varsinkin jos haluaa sitä lähellä tuotettua lihaa. Jos maksan raaka-aineista enemmän, teen varmaankin itse enemmän myös ruokaa ja siihen tarvitaan aikaa. Yhdellä tai muutamallakaan ostopäätöksellä kaupan hyllyllä en kuitenkaan tätä päätöstä vielä tee. Varsinkin kun työpaikkaruokalassa tai ravintolareissulla syön sitten ihan mitä on tarjolla.

Tässä elämäntilanteessani oikeastaan haluan vain tarvittaessa tiedon siitä, että parhaat toimet ruuan eettisyyden puolesta tehdään ja että pystyisin sen halutessani todentamaan. Suurin osa meistä suomalaisista on kuitenkin kaltaisiani toimihenkilöitä kaupungissa. Kaikki eivät pysty liittymään hidastajiin ja nautiskelijoihin, vaikka tietysti suuntautua aina voi. Ehkä haluaisin myös malleja siitä, miten elää sopusointuisemmin tämän vaativan ruokamaailman kanssa. Lisää iloa ruuanlaittoon ja paljon yhdessä syömistä!

Ennen niin vakaa elintarvikeala

Ennen vanhaan elintarvikealasta sanottiin, että se on vakaa bisnes. Ihmisten täytyy syödä aina ja ruoka säilyy aina paikallisena. Nyt on toisin. Elintarvikeala tuntuu olevan yksi ennakoimattomimmista. Sääilmiöt, sadot ja hintapolitiikat vaihtelevat säteillen maailmanlaajuisesti. Pörssifirmojen tulokset ovat rankasti tappiollisia. Ohjauskeinojen vakauttavaa vaikutusta haikaillaan, kuten talouspolitiikkaan yleensäkin.

Elintarvikeala seuraa metsäteollisuuden rakennemuutoksen viitoittamaa tietä. Raaka-ainettahan meillä yhä on, kuten on metsääkin. Mutta viljely ja karjankasvatus tuntuu tulevan "näillä lakeuksilla" sietämättömän kalliiksi. Lisäksi edellä mainittu toimintaympäristön ennakoimattomuus stressaa alan harjoittajia entistä herkemmin lopetuksen partaalle, vaikka taustalla edelleen on talonpoikaista henkeä siirtää tila isältä pojalle sukupolvien ketjussa. Helpompiin hommiin tai ainakin monialayrittäjäksi on ryhdyttävä.

Mihin peräänkuulutettu muutosvalmius meidät viekään? Onnistuvatko isot yhtiöt jalostamaan ja markkinoimaan ruokaraaka-ainetta kannattavasti eteenpäin? Vai toteutuuko ruuan aito lisäarvo rinnakkaismarkkinoilla (tilamyymälät, maatilatorit tms.), jossa elintarvikkeista aletaan maksaa ns. todellista kuluttajahintaa.

Lähiruuan kansallisen kasvamisen ilosta huolimatta täytyy pitää mielessä, että yhä olemme osa globaalia ruokajärjestelmää. Vaikka kuinka suosisimme paikallista, voi yhtenä skenaariona oleva niukkuuden aika ohjata toisaalla ruuantuotannon yhä keskitetympään suuntaan, jossa rikkailla pohjoisenkaan kansoilla ei ole enää varaa valita.

Ollaan hereillä, ollaan mukana kehitystyössä, päättämässä, vaikuttamassa. Pidetään taitoja yllä ja maita viljelyksessä. Perustetaan puutarha parvekkeellekin. Suunnataan kuitenkin kohti tulevaa, uuden biotalouden ratkaisuja eikä eristäydytä muulta maailmalta. Koetetaan mieluummin olla mukana ratkomassa niitä muunkin maailman ongelmia ;).

Lähiruokakanavista elintarvikekauppaan rinnakkaismarkkinat?

Lähiruoka on nyt kaikkien huulilla eikä pelkästään enää puheissa vaan myös aterioissa. Käsitteenä lähiruoka on edelleen määrittymässä, mutta se ei tätä kehittyvää markkinaa hidasta.

Lähiruokaa ostetaan erillisistä putiikeista, kauppahalleista, toreilta, ravintoloista, suoraan tilalta, ruokapiireistä, verkkokaupasta ja pop-up-kaupoista. Osaksi myös tutusta päivittäistavarakaupasta, mutta muut kanavat ottanevat lähiruuan myynnistä ison siivun.

Onko lähiruokamarkkina se voima joka saa vihdoin aikaan pt-kaupan jättejä vastaan kilpailevan jakelukanavaverkoston? Onko tämä vielä hajanainen markkina riittävän suuri muodostamaan todelliset rinnakkaismarkkinat maatalous- ja elintarviketuotteille?

Elintarvikealan suuret valmistajat miettivät myös asemoitumistaan suhteessa lähiruokaan. Tuotteet halutaan tuoda lähemmäksi juuriaan. Osa omistaa alalta pienempiä toimijoita, jotka voivat uskottavammin markkinoida tuotteitaan paikallisempina. Toisaalta taas tuotesarjoja voidaan nimetä paikallisuutta ilmentävillä nimillä, jolloin tuntuma tuotteesta on aidompi. Tästä esimerkkinä Fazerin Imatran piirakat.

Ehkä lähiruoka on yksi vastaus huudolle suomalaisen ruokakulttuurin puolesta. Ruokakulttuuria kartoittaessa huomattiin, että se koostuu useista erilaisista ja sekoittuneista kulttuureista. Paikalliset maut edustavat hyvin tätä mosaiikkia, niin teollisina tuotteina kuin sitten kotona tehtyinä ruokina.

Ehkä Suomenkin kaltaisessa pitkien etäisyyksien ja pienen asukastiheyden maassa on sittenkin olemassa taloudellisesti kannattava mahdollisuus elintarvikkeiden rinnakkaismarkkinaan. Uskon, että joka tapauksessa lähiruoka-ajatus nostaa ruuan arvostusta, mikä tärkeintä. Oli ruoka tuotettu teollisesti tai vaikka kaupunkipuutarhassa sen haaskaaminen on aina kallista, niin kukkarolle kuin ympäristöllekin.

GMO or no go, luomuun so slow

Kaksi ruokapuheenaihetta, GMO ja luomu, ovat olleet kuin lähdössä uuteen nousuun viime aikoina. Euroopan parlamentissa, missä niin moni asia nykyään päätetään, keskustellaan nyt kovasti GMO:sta. Voidaanko valtioille myöntää oikeus julistaa itsensä GMO-vapaaksi?

Jopa tieteentekijät ovat vahvasti argumentoineet, että geenimuuntelu on vain yksi aste jalostuksesta. Asiaa on tutkittu Suomessakin ja en näe, että tutkimusta täytyisi lopettaa, vaikka tuotanto olisikin GMO:sta vapaa. Ehkä GMO takaakin turvallisen ja tautivapaan kasvinjalostuksen, mutta sen vaikutuksia paikallisiin yhteiskuntiin ja markkinoihin on myös selvitettävä varsinkin kun on olemassa vakavia varoittavia esimerkkejä.

On myös sanottu, että annetaan ruuantuottajan valita, mistä aineksista ruoka pellolla kasvaa. Suomalainen tuottaja elää kahden hintapaineen välissä. Ensimmäinen tulee kalliista panoksista: rehusta, koneista, lannotteista, kiinteistöistä. Toinen tulee jälkeen jäävistä tuottajahinnoista, jotka eivät seuraa panostuotannon hintakehitystä. Tuskin tuottaja pystyy aidosti valitsemaan GMO-vapaan rehun tai GMO-rehun. Jos maan sisällä aletaan kasvattaa GMO-rehua pakottaa kilpailu kaikki tehokkaasti tuottavat tilat mukaan ja tässä ei sitten enää suojavyöhykkeet suojaa tavanomaisia ja luomutiloja. Mitkä ovat sitten luomutilallisen oikeudet, jos oikeus valita GMO on vapaa?

Suomessa luomu on taas noussut otsikoihin brändityöryhmän ja muiden kannanottojen myötä. Kuitenkin edelleen odotetaan, että milloin se suuri pyörä pyörähtää. Kun taas asioin pitkän toimistoviikon päätteeksi lähikaupassani, totesin että luomuiluun tarvitaan elämänmuutos. Ei ole kyse tulotasosta, ei ympäristöasenteesta. Monen muunkin asian kokonaiselämäntavassani täytyisi muuttua, että osaisin ostaa enemmän luomua.

Luomulle herkimmät ryhmäthän ovat nuoret pienten lasten äidit ja toisaalta viisikymppiset itsestään huolehtivat naiset. Molemmat ryhmät ovat kokeneet elämänmuutoksen. Lapsen tulo on yksi suurimmista ihmisen ajatusmaailmaa mullistavista asioista ja toinen samantyyppinen hetki on, kun lapset lentävät pesästä ja on taas aikaa itselle.

Olen todennut, että jos eläisin hieman pienemmällä paikkakunnalla, jos työelämä ei olisi niin hektistä samoin kuin vapaa-aikakin, kokisin varmasti että on kohtuus sentään panostaa ruokaansa. Nauttisin yksinkertaisista asioista ja tietoisuudesta, että luomussa on otettu moni asia fiksusti huomioon. Voisihan sitä nytkin alkaa elää puutarhakaupunkiunelmaa, mutta näin keskitalvella se tuntuu vain hieman kaukaiselta..

Family farming vs. factory farming

Jonathan Safran Foer kirjoittaa kirjassaan Eating animals (suomennos nimellä Eläinten syöjät) Amerikan tehdasmaisesta lihantuotannosta, factory farmingista. Teosta lukiessa tulee sellainen olo, että jos asuisin Yhdysvalloissa olisin nyt jo varmasti kasvissyöjä. Ymmärrän hyvin Wholefoodsin ja muiden vastaavien liikkeiden menestyksen jenkeissä.

Toinen hätkähdyttävä ajatus on tajuta, että perheviljelmäpohjainen maatalous yhdistettynä ns. tehotuotantoon on maailman mittakaavassa aika harvinaista. Suomessa meillä vielä on tämä perinteinen perheomisteisuus vallalla.

Elintarvikkeiden hinnanmuodostuksen riippuvaisuus globaaleista riskeistä ohjaa myös meikäläistä maataloutta suojautumaan esimerkiksi rehun hinnan muutoksilta erilaisilla liiketaloudellisilla instrumenteilla. Muutenkin tuotantoyksiköiden kasvu ohjaa siirtämään tilat osakeyhtiöperustaiseen omistusmalliin.

Suomalaista maataloutta tuetaan tuotantotuilla, ympäristötuilla, epäsuotuisten alueiden tuilla. Tästä huolimatta kustannuspaine alkutuotannossa on kova. Jatkojalostajat kilpailevat jo suoraan kansainvälisillä markkinoilla ja määrittävät tuottajalle maksettavaa hintatasoa sen mukaisesti. Nämä tekijät pakottavat tuottajat keskittymään täysin tämän hetkisen liiketoiminnan kehittämiseen ylisukupolvisen maaseutuelämän varjelun sijasta.

On todettu, että verovaroin halutaan tukea huoltovarmuutta, maaseudun monimuotoisuutta ja elävänä pitämistä, mutta entä maaseutukulttuuri ja ennen kaikkea maaseudulla elämisen taidot? Yhä harvempi lapsi pääsee kesällä maaseudulle mummolaan ja vielä harvempi kasvaa maatilalla. Kuinka taidot nyt siirtyvät sukupolvelta toiselle?

Suomessa toivotaan tuki-ilmaston säilyvän suotuisana jatkossakin. Maatilat jatkavat tasapainoiluaan entisen talonpoikaisen elämäntavan ja nykyisen liiketoimintamuotoisen maatalouden välimaastossa. Tehokkaasti toimiva isokin tila voi toki olla hyvä eläinten hyvinvoinnille, ehkä jätteetkin pystytään tulevaisuudessa hyödyntämään paremmin. Mutta miten jaksaa isäntäväki? Entä säilyykö maayhteys? Ja uusien sukupolvien yhteys ruuan alkuperään?